Varjoliitomatka Valle de Bravoon, Mexikoon 2001

Kuten muistatte Samin Tanskan matkakertomuksesta, että laivalla aloimme tutustumaan Mexikon kulttuuriin tequilan merkeissä. Pian aloin puhumaan mielestäni espanjaa, jolloin naisten lisäksi kukaan muukaan ei  ymmärtänyt minua. Joku kertoi tutustuneensa Mexikoon Amplandin latinosivujen avulla.

Mexikon matkaideaa kypsyteltiin ja lopullinen varmistus saatiin liitäjien syyskokouksessa, kun Ari Sahlström näytti pinkan edellisvuoden reissukuvia. Matkat varattiin ja käytiin odottamaan tammikuun kahdettatoista päivää.  

Valle de Bravo, Meksiko

Kahdestoista päivä oli saapumassa

Jaska saapui kuitenkin aikaisemmin, kun hän muisti että lähistöllä on kapakka, josta saa aamuksi kalpean naaman. Kapakoituamme ja pari tuntia nukuttuamme, kalpeanaamat lähtivät hakemaan lisää vahvistusjoukkoja Mariankadulta. Lassi oli tuntia aiemmin tullut töistä, joten reppu oli saatu pakattua ja olimme valmiita lähtemään lentokentälle.

Aikamme kurvailtuamme saavuimmekin lentokentän maisemiin. Auto parkkeerattiin Lentoparkkiin, josta bussi singautti meidät lentokentälle. Vajaan parin tunnin lennon  älkeen koneemme osui kuin osuikin lentokentälle Amsterdamiin.

Schipholin kenttä näytti olevan äärimmäisen vilkas ja muun muassa siitä mielenkiintoinen, että sen alla menee moottoriteitä. Amsterdamin lentokentällä saimme tutustua kentän kauppoihin useamman tunnin ajan. Jaska valvoi jumbon huoltoa niin kauan kunnes se oli saatu valmiiksi lentoamme varten. Koneeseen astuttuamme lentoemäntä kertoi, että paikkamme on täällä edessä bisnesluokassa, ”Kelpaako pojat?”, kysyi emo. Kyllä se meille kelpasi - etenkin, kun Lassin paikka löytyi turistiluokasta. Uni ei tuntunut tulevan, vaikka oli jalkatilaa, paksu huopa, elokuvia, radio ja tarjoilua, aikaakin kului melkein yksitoista tuntia, ennenkuin pilotti heitti viimeiset wingoverit ennen laskeutumista.

Mexiko

Mexiko Cityn lentokentällä meitä vastassa oli ”Saikkos-matkojen” Rami, joka tunnisti suurireppuiset miehet joukkoonsa kuuluvaksi. Aikamme luurailtuamme tulimme norjalaisten vuokraamalle bussille, jonka tavaratilat ja matkustamon peräosa olivat täynnä varjoliitoreppuja. Ikuisuudelta tuntuneen  tunnin päästä olimme valmiita matkaan, joka tuntui kestävän vielä noin neljä ikuisuutta Valle de Bravoon.

Majoituksemme oli isoissa mökeissä, joihin oli majoitettu seitsemän henkeä per möksä. Neljä makuuhuonetta, pari vessaa, iso yhdistetty keittiö ja takkahuone, sekä neljä norjalaista, Eija, Jaska ja minä.                              

Meidän mökin vieressä oli laskualue, jonka pituus nyt oli noin 80 metriä, leveys kapeimmasta kohdasta viisi metriä ja leveimmästä kohdasta noin neljäkymmentä metriä. Tuulenpuolella järvi, rannan puolella isot puut ja päädyssä verkkoaita.

Ensimmäinen lentopäivä alkoi, kun bussit tulivat puoli yhdeksän aikaan noutamaan meidät. Matka lentopaikalle kesti noin tunnin, jonka jälkeen tsekkasimme varjot puiden suojassa.

Starttaamaan

starttipaikalla vallitsi välillä aikamoinen hyörinä

Starttipaikka aukesi suurinpiirtein lounaan suuntaan, korkeutta merenpinnasta 2300 metriä. Etuoikealla näkyi iso kivi (Penon) noin kahden kilometrin päässä. Penonin takana muutaman sadan metrin päässä näkyy ”odotuskallio” ja sen takana vielä ”hullu termo”.

Apco-mies starttaa, taustalla El Penon Diablo

Kello kymmenen joka aamu alkoi briefing, jossa kerrottiin edellisen päivän tapahtumia ja sitä, mitä oli tänään odotettavissa, plus mitkä olivat päivän tehtävät. Bussit menivät aina valmiiksi alas laskupaikalle odottamaan pilotteja. Kello puoli yksitoista alettiin yleensä starttailemaan, ensin vähemmän lentäneet ja sitten kokeneemmat. Kello kahdentoista aikoihin kokemattomien oli syytä laskeutua ennenkuin keli koveni liian kovaksi, puoli kahden aikaan oli jo liian kova tuuli varjoliitimelle starttaamiseen.

Lassi täyttää varjoa, huomaa myös starttipaikan kaltevuus.
Kallistamalla monitoriasi vähän lisää vasemmalle saat männyt suoriksi...

Etukäteen jännitin keossa lentämistä - jossa on paljon muita lentäjiä - sillä Suomessa on tottunut, että termossa saa olla yksin. Pelko osoittautui pian turhaksi, kun kaikki tuntuivat pitävän riittävän välimatkan  muihin pilotteihin.

Kun uusi ryhmä saapui, niin heidän joukossaan oli paljon pilotteja, jotka eivät olleet paljonkaan termoissa lentäneet ja heidän ansioistaan lentäminen termoissa oli paljon haastavampaa. Välillä pyörittiin puoliksi kovassa laskevassa ja vähän nousevassa, eikä ympyrä oikein tuntunut hakeutuvan kunnolla nostoon. Silloin oli parempi löytää oma termo jostain.

Penonin laskupaikat olivat noin viisisataa metriä alempana kuin startti, molemmat oli kooltaan noin sata metriä kertaa sata. Tien vieressä olevasta laskupaikasta tuli aina liian vaikea kello puoli yhden jälkeen, sen jälkeen oli turvallisempi laskeutua lehmähakaan.

Kuinka ollakaan, lehmä haassa oli lehmiä, joiden sekaan me laskeuduttiin. Ne olivat kyllä niin rauhallisia, ettei niitä juuri varjoliitäjät kiinnostaneet. Lehmien ja läjien lisäksi laskupaikoilla oli vielä pieniä poikia, jotka kilvan juoksivat pakkaamaa siipeä. Yleensä pojat osasivat pakata siivet hyvin ja siitä heille oli ilo maksaa viisi tai kymmenen pesoa per naama. Usein poikien hankkima tulo tällä laskupaikalla oli ainoa tulo mitä heidän perheensä tai karkkikauppias sai.

Lassi ilmassa, aika auvoisen näköistä - vai mitä?

Kun pilotteja oli laskeutunut jonkin verran ja kello tuli yksi, niin silloin ensimmäinen bussi lähti ruokapaikkaamme  El Fresnoon. El Fresnon vieressä oli myös laskualue, jonka kaikki pilotit tiesivät, jos sinne lensivät. Jälkimmäinen bussi lähti kahden aikaan Penonin laskeutumispaikalta olettaen, että ne jotka ovat ilmassa, niin eivät enää tänne laskeudu.

Kello  kolme yleensä olimme ruokailleet ja ne, jotka halusivat lentää vielä rinnelentoa menivät siihen bussiin, joka meni El Torrelle. Lassi oli joka päivä tässä autossa - toinen bussi meni sitten kotiimme. Usein ihmisiä oli seuraamassa laskeutumisia siinä toivossa josko näkisi jotain hauskaa. Minäkin näin kerran kun yksi kokematon pilotti veti kunnolla pitkäksi niin, että laskeutui purjeveneen viereen ja meni ihan uppeluksiin. Enemmän oli sitten nilkkojen  ja siiven kastumisia. 

Termojakin löytyi

Termokelissä oman jännityksensä loi lentäminen ison kiven tai kallion vieressä. Kerran näin kun norjalainen pilotti lensi aivan kiven (Penon) vieressä ja Jaska jonkin verran  hänen perässä, noin kaksikymmentä metriä matkaa kiveen sivu ja pystysuunnassa. Norskin siiven etureuna tuli yhtäkkiä sisään ja siipi  taittui hevosenkengälle eteenpäin.

Onneksi siipi vajosi vain vähän, kääntyi poispäin kivestä ja aukesi heti, sen jälkeen pilotti suuntasi etsimään termoja vapaammilta vesiltä. Jaska katsoi myös paremmaksi etsiä termon reilusti kiven edestä, kuin liian läheltä.

Yleensä joka päivä näki siiven ruttaantumisia. Siipeä tuli sisään, etureunaa joko symmetrisesti tai epäsymmetrisesti, spinnejä, startissa huonosti tsekattuja varjoja, huonoja startteja ja kovia laskuja. Kerran kovassa perslaskussa norjalainen pilotti mursi ranteen, kun otti maahan tullessaan kädellä vastaan. Yksi kaveri taittoi nilkkansa viimeisellä viikolla maastolaskussaan, onneksi laskeutui tien lähelle, että saatiin pois sieltä. Huhujen mukaan pari gringoa murti nilkkansa niin, että matka jatkui Mexiko Cityn sairaalaan asti.

Varavarjokeikkoja kolmessa viikossa oli kuusi kappaletta.Mainittakoon erään ruotsalaisen kaverin keikka, jossa siipi tuli jotenkin sisään ja punokset löystyivät, sen jälkeen punokset kiristyivät ja veivät mennessään pilotin silmälasit. Varjo ei enää lentänyt niin kuin olisi pitänyt ja kun näkö heikkeni vielä dramaattisesti niin pilotti heitti varavarjon. Pilotin lasit löytyivät sitten myöhemmin punoksista ehjinä. Tätä keikkaa varten jouduttiin perustamaan oma pelastusryhmä, joka onneksi peruttiin sitten, kun pilotti löytyi sakean metsän alta kunnossa. Kaikki varavarjokeikat menivät hyvin, yleensä päätyen puihin roikkumaan niin etteivät edes varjot hajonneet.

Vihjeeksi kerrottakoon että seuraavaa kertaa varten kannattaa ottaa narua mukaan jos tulee varavarjokeikka. Puut nimittäin voivat olla aika korkeita, joissa ei ole alaoksia ollenkaan ja puun paksuus tyvestä voi olla yli metrin. Vaikka piloteille sattui kaikkea paljon, niin keoissa minä en kokenut, enkä nähnyt mitään kerrotun kaltaista, pois lukien siiven sisääntulot. Kaikki ilmeisesti tapahtui sitten noin yksin lentäessä.

Termojen  voimakkuudet eivät olleet millään tavoin liian kovia - keskiarvo varmaankin noin kolmen metrin luokkaa. Minulle sattunut kovin nosto pilven alla oli ehkä noin kuusimetriä sekunnissa. Maastolaskut olisi turvallisinta tehdä aina riittävän suurelle aukiolle. Termot saattavat tehdä finaalissa myötätuulta jolloin sitä tilaa tarvitaan. Isolta näyttävä rinnepelto ei välttämättä kovin iso ole ja puiden tasolta siipi voi syväsakata tuulen loputtua, joten laskun on onnistuttava niin hyvin, että voi kävellä pois, kun se tehdään maastoon. Puhelimet olisi syytä olla jokaisella oikeine jaksoineen ja kieltäkin olisi osattava.

Matkalennot onnistuvat helpoimmin ryhmälentona eli kaikki mukana olevat pyörivät samassa termossa ja kun korkeutta on tarpeeksi, niin silloin lähdettiin liukuun. Liu’ussa pilotit levittäytyivät heti rintamaksi noin viidenkymmenen metrin välein ja lentoa jatkettiin niin kauan, kunnes joku osui termoon ja kaikki muut tuli siihen samaan nostoon. Näin se meni teoriassa. Norjalaiset osasivat sen myös käytännössä tosi hyvin, sillä joka päivä heitä tuli lentämällä ”kotiin”.

Hirveetä pullistelua

Paras lentoni tapahtui niin, että olin kolmen eri ryhmän mukana ja välillä yksinäni. Pari ryhmää ohitti minut, joista jotkut joutuivat laskeutumaan. Juuri yksin ollessani kävin tosi matalalla kahdesti, ensimmäisellä kerralla jäin muista jälkeen ja tunsin eräässä kohdassa olevan pientä nostoa, joka tuntui oikein epävarmalta. Ajattelin kylmästi vain että termo on kohta nousemassa, eikä tästä kannata enää muualle yrittää. Kymmenen minuuttia pyörittyäni huomasin odotukseni palkittavan kun kolmen metrin nosto vei ylös sadanviidenkymmenen metrin korkeudella.

Toisen kerran matalalle jouduin kun varma termo petti ja piti löytää uusi tilalle vuoren, Cordon kupeesta. Muita pilotteja näkyi vuoren päällä mutta minä en löytänyt nostoa, Viimein kierrettyäni riittävästi vuorta huomasin vauhdin kiihtyvän ja pianhan se piilossa lymyillyt termo löytyi ja vei ylös. Aikani pyörittyäni tuli muitakin alas samaan nostoon, ilokseni huomasin porukassa olevan myös Arskan ja Jounin.

Saatuani riittävästi korkeutta lähdin liukuun kotiin. Alle jäi metsät, golfkentät ja järvi, joka ylitettiin viimeisenä. Toivoin vain korkeuden riittävän, ettei lopussa tule uintikeikkaa. Uintikeikkaa ei tullut ja korkeutta jäi vielä riittävästi spiraalin vääntöön sekä kunnon laskeutumiseen rannalle, jossa ihmiset oli odottelemassa jos he näkisivät vaikka vesilaskuja. Varjon pakattuani huomasin ryhtini suoristuneeni ja kasvaneeni niin paljon, että juuri ja juuri mahduin kämpän ovesta sisään.

Meidän kämpän seinustalla oli taulu, jonne jokainen merkitsi lentoajan minkä oli päivän aikana lentänyt. Taulusta oli myös mielenkiintoista seurata muiden lentomääriä. Itseasiassa taulun tarkoitus oli nähdä että kaikki lentäjät olivat palaneet takaisin.

Kerran eräs ruotsalainen nainen lensi tosi kauan ja sitten hän vielä laskeutui äärimmäisen hiljaiseen paikkaan, josta ei oikein saanut kyytiä pois. Häntä varten tehtiin jo etsintäryhmää, pimeän tultua tuli pilotti kuitenkin uupuneena ja janoisena. Yleensä laskeutumisen jälkeen sai helposti kyydin jos oli jossain syrjäisessä laskeutumispaikassa, harvoin tarvitsi edes maksaa mitään kuljettajille. Ihmiset olivat muutenkin mukavia ja ei vain sen takia, etteivät he ottaneet kyytirahaa. Itse asiassa ihmiset olivat äärimmäisen rehellisiä, eikä ollenkaan sellaisia, kuin gringot ne telkussa esittävät.

Los bailus

Valle de Bravo ei ole mikään turisteille tarkoitettu menomesta. Kylä elää normaalia pikkuelämää välittämättä sen kummemmin turisteista. Ruokaravintoloita löytyy riittävästi, joissa saa paikallista ruokaa. Jos tilaa jotain eurooppalaista, niin sen saa paikallisen tavan mukaan tehtynä.

Kylän tutuin rakennus - apteekki

Flunssaa tuntui olevan suomalaisilla useammallakin, silloinhan ei kannata lentää. Sairaslomalla oltiin myös silloin, kun oli se tauti, jonka ilmaisuun käytetään sanaa ”varpusparvi”. Varpusparvesta pääsi eroon helpoimmin, kun joku kävi ostamassa apteekista ”Pedialyte”-nimistä ihmejuomaa.

Jaska nauttii "Pedialyte" -nimistä "ihmejuomaa"

Nopeimmin ystäviä sai kulkukoirista, joita tuntui riittävän, kun yhtään kiinalaista ravintolaa ei löytynyt. Joutessaan kulkukoirat merkkasivat liidinreppuja rannan laskeutumispaikalla. Kun joskus näki koiria makailevan ravintolan edessä, niin tiesi, että sisällä oli eläinrakkaita  varjoliitäjiä.

Kivoja immeisiä

Vaikka paikalliset olivatkin mukavia ihmisiä, niin aina kannatti varoa heitä, kun he ajoivat autoa. Siellä ei välttämättä ajeta ajokortilla ja ajoharjoittelun he tuntuivat hoitavan kadulla. Kymmenvuotiaat tytöt ajelivat mopolla kaksi päällä.

Pilotit löysivät pesulan hyvin. Internetkahvilat olivat suorastaan scandinaavien valloittamia. Telefirmasta pääsi soittamaan kotiin, kun kännykät eivät siellä toimineet. Kylässä olin näkevinäni ainakin kahden eri mikroautoradan mainokset. Perhoslaakso löytyy noin kahdenkymmenen kilometrin päästä, jossa on miljoonia monarkkiperhosia.

Edullisia kauppoja oli myös, paljon muuta ei tuntunut silmään sattuvan. Ai niin, skorpioni sekä käärmekin tuli nähtyä. Niistä kummastakaan ei ollut haittaa, koska ne eivät olleet termossa, skorpioni tuli kadulla vastaan ja käärme metsätiellä.

Suomalaisia pilotteja oli paikalla noin viisitoista plus muutama perheenjäsen. Lentotunteja tuli kahdessa viikossa noin kuusisataa neljänkymmenen pilotin voimin. Minulle tuli kolmessa viikossa termotiimaa yli kaksikymmentä tuntia, lensin sen verran mikä tuntui sopivalta. Neljä päivää olin poissa lentotouhuista, joka päivä oli lentopäivä ja aurinkoinen sellainen. Tapahtui siellä paljon muutakin kivaa jota ei enää muista. Täytyykin nyt toivoa, että ensi kerralla pääsen taas mukaan.

Mexikon terveisin,

Juan Santzes
kotoisesti Juha Saalasti